Who am I? I am Spartan! I am Spartan!

​Joukko naisia on kokoontunut lähtöalueelle aurinkoisena aamuna Englannin maaseudulla. Tunnelma on jännittynyt. Edessä meitä huudattaa Spartan -hahmo.
​Lähtölaskenta ja pääsemme matkaan. 21 kilometrin Spartan Beast on alkanut.
​Minun ensimmäinen Spartan Race sekä pisin matkani mitä olen ikinä juossut tai kävellyt yhtäjaksoisesti.

​Minun ensimmäinen Spartan Race sekä pisin matkani mitä olen ikinä juossut tai kävellyt yhtäjaksoisesti.

​Ensimmäisten kilometrien aikana esteet koostuvat lähinnä eri korkuisista seinistä tai heinäpaaleista. Korkein seinä oli 2,4 metriä (8 ft), joka oli liian korkea minulle. Lisäksi järjestäjät olivat laittaneet seinän väärin päin, joten naisille tarkoitettu lisäaskelma oli väärällä puolella. Tätä ihmetellään pitkään ja meitä kerääntyy aidalle noin 10 naisen joukko, jotka eivät seinää pääse. Lisäksi ko. este ilmoitetaan olevan pakollinen. Aikani yritettyäni luovutan, ja annan numeroni. Pettymys iskee, en pystynyt suorittamaan age group-tasoista kilpailua paria kilometriä kauempaa. Päätän kuitenkin jatkaa, tavoitteenani edelleen päästä maaliin ja tehdä pisin juoksuni ikinä.
 
Matka jatkuu upeissa maisemissa; nousua kertyy matkan aikana noin 650 metriä Garminin mukaan. Kisajärjestäjät ilmoittivat nousun olevan 800 metriä. Riittävästi kuitenkin Pohjanmaan lakeuksilta tulevalle. Esteitä ei ole ilmoitettu etukäteen, joten aina on yllätys mitä edestä löytyy.
 
Matkalta löytyy ryömintä- ja roikuntaesteitä, sekä useita kanto- ja vetotehtäviä. Myös keihäänheitto ja köysi löytyivät. Lisäksi vielä lyhyt uinti, jonka jälkeen pieni mutaliukumäki, joka ei vetänyt vertoja Valhallalle!

​Rigit eli roikuntaesteet olivat pidempiä kuin mihin olemme täällä tottuneet, lisäksi monessa oli korkeusvaihteluita. Tangot olivat paksuja ja korkealla. Pienen ihmisen pääsyä esteille ei oltu mietitty kovinkaan huolellisesti ja tämä aiheutti päänvaivaa. Mielenkiintoisia yhdistelmiä löytyi myös – irish table kiinni verkkoesteessä; kiipeilyotteet 2 metrin korkeudessa, joiden jälkeen piti kiivetä vielä metalliputkihässäkän yli yms.

​Ryömimiset tehtiin poikkeuksetta ylämäkeen. Piikkilankaryömintä oli noin 100 metriä pitkä, ja verkkoryömintä samaten. Verkko oli huomattavasti tiukemmalla kuin mihin olen tottunut. Tällä kertaa ymmärsin ottaa hiukset vapaalle, jotta ponihäntä ei takerru koko ajan verkkoon. Varsinkin verkon alla oli hauskaa, koska naureskelimme vieressä olevan kaverin kanssa sitä, että kuinka olemme hieman ehkä outoja valitessamme mudassa konttaamisen jonkun muun mukavan lauantai-aktiviteetin sijaan.

​Voimaesteet olivat kelkan vetoa, kuulan kantoa, taakan vetoa, tynnyrin kantoa ylämäkeen, hiekkasäkin kantoa ylämäkeen ja ehkä joitain muitakin vielä, joita en muista. Usealle naiselle tuntuivat nämä esteet tuottavan ongelmia ja yleinen fiilis itselle jäikin, että juokseminen oli monen vahvuus.

​Lämpötila oli reippaasti yli 20 ja itse olin vielä ollut migreenissä edellisen päivän, johon kuuluu usein pahoinvointi, niin krampit tulivat kaveriksi noin 17 kilsan kohdalla. Ja niistähän ei sitten eroon pääse. Näin ollen loput esteet menivät kramppiriskejä arvioidessa. Jouduin jättämään välistä kaikki missä olisi pitänyt hypätä. Makoilinkin ainakin kaksi kertaa maassa ja ”marshall” hieroi pohkeitani :D Marshall on siis estevalvoja. Estevalvojat olivat aivan mahtavia, todella kannustavia ja ohjeistivat hienosti. 

Tehkää vaikeita asioita!

​Sakot olivat juoksuja joko taakan kanssa tai ilman, tai ylämäkeen tai ei. Kaikkien sakkojeni jälkeen pääsin lopulta maaliin ja sain mitalini ja finisher-paitani. Olin edelleen siinä uskossa, että en saanut tulosta. Mutta välittömästi maaliin tuloni jälkeen yksi paikallinen tuttuni tuli kertomaan, että järjestäjät olivat poistaneet 8ft seinän kisasta, koska olivat mokanneet sen oikein paikalle laittamisessa, ja näin ollen ensimmäinen Age Group-tulokseni oli fakta! Hieman oli liikuttunut olotila, vaikka sinällään olin tyytyväinen jo siihen, että olin tehnyt koko radan joka tapauksessa.

​Omassa ikäsarjassani oli ainoastaan 3 naista, ja sijoitun toiseksi. Hävisin voittajalle 14 minuuttia ja kolmonen hävisi minulle 48 min. Kokonaissuoritusaikani oli 4 tuntia tasan, mikä nyt ei mikään huikea aika ole. Täytyy kuitenkin olla tyytyväinen, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta löysin vahvuuden tehdä elämäni pisin kisa. Ja kokemusta kansainvälisistä ympyröistä tuli lisää. Pitkissä matkoissa varsinkin yhteenkuuluvuuden tunne on aivan huikea muiden osallistujien kanssa. Eräskin, jonka kanssa olin juossut jonkun aikaa, tuli halaamaan minua vielä maaliintulon jälkeen ja onnittelemaan.
 
Summa summarum: tehkää vaikeita asioita!

Teksti: Marjo Keturi, Team OCR drivkraft